Vedenväki

Luonnon haltijoista vedenhaltijoilla uskottiin olevan vahvimmat voimat, koska olihan vesi ihmisille elintärkeää. Kaikkialla Suomessa on kerrottu juttuja vedenhaltijoista, niin rannikolla, jokien varsilla kuin Järvi-Suomessakin. Eri vesistöissä uskottiin olevan erilaisia vedenhenkiä. Rauhalliset vedenottopaikat olivat parhaimpia, jos halusi parantua jostakin taudista. Vedenhaltijan uskottiin tuntevan lääkkeen vaivaan kuin vaivaan, sillä eihän turhaan sanottu ”Vesi vanhin voitehista”. Vedenhaltijaa saattoi pyytää taikakeinoin neuvomaan unessa oikean rohdon sairauteen.  

Vedenhaltija saattoi olla eläinhahmoinen, kuten koira, kruunupäinen käärme tai suuren suuri kala. Yhtä hyvin se saattoi olla ihmisen hahmossa mies tai nainen. Vedenhaltijana on pidetty myös vesistön vanhinta asukasta tai esim. suurinta kalaa. Nämä ”veden vanhimmat” ovat vaikuttaneet pyyntionneen, ja siksi niille annettiin lahjoja tai osan saaliista. Useimmiten ensimmäinen pyydetty kala, tai ainakin kalan pää, annettiin takaisin vedenhaltijalle. Lahjaksi tuotiin myös hopeaa, tinaa, elohopeaa tai rahaa. Vedenhaltijaa saattoi maanitella antamaan pyyntionnea lempein sanoin: "Ween Ehtoisa Emäntä, Sinä olet waimoista wakanen, Annas mulle ahwenia, Kuletteles Kuukupoja, Käytteles marut mahoja, Hiekan hieromattomia, Päiwän paistamattomia, Alta aaltojen syvien, Kalaisista kaarteista, Awarasta aitastasi!" 

Suomalaisella vedenhaltijalla on monta nimitystä: järven-, meren- tai koskenhaltija, veen emäntä, vedenneito, vedenväki, näkki, vesihiisi ja vetehinen. Mikael Agricolan jumalluettelossa mainitaan hämäläisten vedenjumalaksi Ahti, karjalaisten ja inkeriläisten veden emä. Vesihiisiä on ollut Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa, vetehisiä vain Itä-Suomessa. Näkki tunnetaan koko Suomessa ja myös Virossa sekä Skandinaviassa. Nimitys Iku-Turso löytyy myös Kalevalasta. 

Vedenhaltijaan saattoi törmätä milloin vain, mutta erityisen otollista aikaa kohtaamiselle oli pyhien aika, juhannus-, loppiais- tai pääsiäisyö. Vedenhaltijat saattoivat olla anteliaita ja antoivat mahtavan kalansaaliin tai lähettivät karjaansa ihmisille. Toisaalta vedenhaltija saattoi olla myös onneton ja valittaa sitä, ja viedä mukanaan uimareita tai kalastajia tai muuten aiheuttaa epäonnea. 

Vedenväki

Vedenväki on suomalaisessa mytologiassa veden alla asuvien olentojen joukko sekä tämän joukon taikavoima. Kalevalan mukaan vedessä on paljon väkeä. Vedenväkeen kuuluivat esimerkiksi vesihiidet, vetehiset, veden neidot ja pienet merestä nousevat miehet, jotka toisinaan ilmestyivät ihmisten avuksi suurine voimineen. Vedenväkeen kuuluivat myös yksilöidyt ja nimetyt vedenhaltijat, kuten Ahti, Vellamo ja Iku-Turso. 

Vedenväellä kerrottiin olevan karjaa, joka öisin saattoi nousta järvistä laiduntamaan. Tällöin vedenkarjan pystyi erottamaan tavallisista naudoista vatsapuolella olevan kalamaisen evän perusteella. Vedenkarjan maidolla kerrottiin olevan arvokkaita ja parantavia ominaisuuksia.

Veden luona pelästyvä tai asiattomasti käyttäytyvä saattoi saada vedenväen vihat päälleen ja sairastua. Vedenväen avulla voitiin parantaa joitain sairaita, myös mielenvikaisia. Kun vedenväkeä tarvittiin taikuuksiin, sitä etsittiin paikoista, joissa sitä uskottiin olevan eniten. Tällaisia paikkoja olivat varsinkin veden pyörteet ja vaahto. Kun väkeä otti, piti usein uhrata vuolemalla hopeaa samaan paikkaan. Vedenväkeä sai avukseen varsinkin, jos otti vettä mukaansa.

Veden neito

Suomessa on uskottu veen kuninkaaseen ja veen emäntään, joilla on useita tyttäriä, palvelijoita ja karjaa. Tyttäret, Vellamon neidot, ovat kauniita vedenhengettäriä, jotka uivat ja ilakoivat vedessä. 

Naishahmoinen vedenhaltija on suomalaisessa ja kansainvälisessäkin perinteessä yleisempi. Usein tarinoissa esiintyy kaunis alaston naishahmo, joka kampaa tai pesee rantakivellä pitkiä hiuksiaan. Kalanpyrstöinen naishahmo on nuorempaa kansainvälistä tarinaperinnettä. 

Lammissa, lähteissä ja hetteissä asui puhdasta ja viatonta väkeä, koska vesikin oli puhdasta ja rauhallisesti virtaavaa. Nämä haltijat kuvattiin useimmiten hienohelmaisiksi neidoiksi, ja niiden uskottiin olevan kuolleiden henkiä. 

Vetehinen 

Vetehinen on usein miepuolinen vedenhaltija suomalaisessa mytologiassa ja kansanperinteessä. Yleensä vetehinen käsitetään pahaksi olennoksi, toisinaan taas hyväksi.  Miespuolista vedenhaltijaa kuvailtiin yleensä tontunnäköiseksi partasuuksi, jolla on niinihousut ja ruokopaita. Erään käsityksen mukaan vetehinen on nimitys miespuolisesta merenneidosta. Tällöin vetehinen kuvataan komeana ja lihaksikkaana miehenä, jolla alkaa navan alapuolelta pyrstö.

Vetehistä, miespuolista vedenhaltijaa, pelättiin, koska sen uskottiin vetävän ihmisiä veden alle.  Vetehinen saattoi olla hukkuneen sielu, joka pyrki houkuttelemaan eläviä hukkumaan. Vetehinen saattoi nousta maallekin ja tulla houkuttelemaan maan asukkaita veteen. Näissä suhteissa vetehinen muistuttaa näkkiä, ja saattaa Suomessa olla vierasperäisen näkki-hahmon kotoinen edeltäjä. 

Vetehinen ei ole aina paha. Eräissä loitsuperinteissä vetehiseen vedotaan paremman kalansaaliin toivossa, ja häntä kutsutaan Karjalan Kala-Jumalaksi. Vetehinen saattoi auttaa kalastajaa puhaltamalla myötätuulen tai ajamalla kaloja verkkoihin. Ihmisten myös kerrotaan saaneen kiinni vetehisen lehmiä, erityisen hyviä lypsylehmiä. Vetehiseen uskottiin itäisessä Suomessa ja Karjalassa. Sen venäläinen vastine on vodjanoj, joka on aina ilkeä ihmiselle. Myös venäläisellä vedenhengellä vodjanoilla uskottiin olevan hyvin lypsävää mustaa karjaa. 

Erään kansantarinan mukaan vetehinen ahdisteli järvellä kalamiehiä. Se seurasi venettä pitkään ja tarttui lopulta kiinni sen laitaan, jolloin veneessä olleet miehet iskivät kirveellä vetehisen käden irti. Vetehinen lupasi jättää ihmiset rauhaan, jos saisi kätensä takaisin. Niin tapahtui, eikä vetehinen sen jälkeen ole noussut syvyyksistä ihmisiä häiritsemään. 

Näkki 

Näkki on taruolento, jonka sanotaan olevan joen, lähteen, sillan, lammikon tai kaivon ilkeä henki tai vartija. Näkki kiusaa usein ihmisiä, ja voi jopa viedä jonkun. Näkin ulkonäkö vaihtelee eri tarinoissa ja kuvissa. Suomessa ja Ruotsissa tunnetaan nuoren miehen hahmoinen näkki, joka ainakin Ruotsissa punainen myssy ja kukkia hiuksissaan harppua soitten houkutteli nuoria naisia mukaansa. Suomalaisessa mytologiassa näkki on usein ollut myös naispuolinen henkiolento, joka eli järvissä ja houkutteli ihmisiä sinne kauniilla laulullaan, jota oli miltei mahdoton vastustaa. Naispuolisesta näkistä tulevat sanonnat ”Nikki, näkki, nännäis näkkyyt!” tai ”Näkki, näkki nännisäkki!”. Näkin uskottiin myös pystyvän muuttamaan ulkonäköään. Näkki kuitenkin menetti voimansa, kun se tunnistettiin.

Näkkiä ja sitä muistuttavia taruolentoja käytetään yleisesti lasten pelotteluun, esimerkiksi estämään lapsia uimasta liian syvälle järveen. Kerrottiin, että näkki saattaa esiintyä myös eläinhahmossa, kuten esimerkiksi koirana tai hevosena, ja siten huijata lapsia kaapatakseen heidät mukaansa syvyyksiin. Vanhan uskomuksen mukaan näkki lymyili suurten lumpeenlehtien alla. Toisaalta siellä lymyilevät myös sammakot ja kalat, koska suurikokoiset lehdet suojaavat vaaroilta. Ruotsiksi lumpeenkukan nimi onkin näckros eli näkin ruusu.

Erään vuonna 1928 tallennetun suomalaisen uskomuksen mukaan näkin voi karkottaa rannasta heittämällä kivi veteen. Kivi nimittäin aiheuttaa veteen kurimuksen, jossa asuu lohikäärme, jota näkki pelkää. Myös loitsulla saa näkin karkotettua, niinpä näkkiä vastaan lausuttiin ennen veteen uimaan menoa: "Näkki maalle, minä veteen" ja taas vedestä noustessa heitetään kivi vedestä maalle ja lausutaan sanat: "Näkki veteen, minä maalle."

Vesihiisi

Vesihiisi tarkoittaa joko ilkeää vedenhaltijaa, kuten vetehistä tai näkkiä, tai järvellä tarttuvaksi oletettua ihosairautta. Vesihiisi-sairauden saattoi uskomuksen mukaan saada, jos pelästyi uidessaan tai kiroili järvellä. Vesihiidet kuvattiin usein alastomina naisina, jotka yllyttivät luokseen nuoria miehiä.

Koskenhaltija
Koskessa oli liikkuvaista ja hurjaakin väkeä, jonka uskottiin soittavan viulua todella hyvin. Koskenhaltijalta saattoi yrittää saada soitonopetusta uudenvuoden-, laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä, jolloin henget olivat muutenkin liikkeellä. Haltijalla oli kuitenkin ehtoja, kuten että hänet ja oppilas tuli sitoa yhteen, mutta jos onnistui olemaan joutumatta kosken kuohuihin saattoi saada taiturimaisen soittotaidon, jonka tahdissa ihmisten oli pakko tanssia tahtomattaankin. Myös Norjassa ja Ruotsissa tunnetaan tällaiset soittotaiturit ja koskenhaltijat.